Luontokerho perinteisellä pöllöretkellä

Luontokerho pääsi tänäkin keväänä pöllöretkelle. Askelet suunnattiin Teuvan puolella sijaitsevan helmipöllön pesälle. Retki kuului Kauhajoen kansalaisopiston kevätlinturetkiin, luontokerholaisille retki oli myös osa Lasten lintuviikkoa.

Helmipöllö on Suomen yleisin pöllö. Se pesii lähes koko maassa metsä-Lappiin asti, mutta viime vuosina sen kanta on vähentynyt Suomen eteläosista vanhojen metsien vähenemisen ja ihmisen aiheuttaman elinympäristöjen kapenemisen myötä. Helmipöllö myös talvehtii Suomessa, mutta vaeltaa elo-syyskuussa ravinnon perässä pitkin rannikkoa.

Varpuspöllön jälkeen helmipöllö on pöllöistämme toiseksi pienin, noin 22-26 cm:n korkuinen. Sen siipien kärkiväli on noin 50-62 cm. Helmipöllöllä on vaaleat kasvot ja harmaanruskea, vaaleatäpläinen selkäpuoli. Sen poikaset ovat aluksi suklaanruskeita ja täplättömiä.

Helmipöllön (Aegolius funereus) poikaset. Kuva: K. Peltoniemi.

Helmipöllön poikaset rengastetaan viimeistään noin kolmiviikkoisina, sillä tätä vanhemmat poikaset ovat lähes lentokykyisiä ja nappaavat hanakasti kynsillään rengastajan hanskaan. Pian ne myös jättävät pesän, vaikka emot vielä ruokkivatkin puun oksilla kököttäviä poikasia.

Pöllöretken helmipöllön pöntössä oli alunperin ollut viisi munaa. Osa poikasista oli kuitenkin jo ehtinyt lähteä pesästään.

Helmipöllön poikaset puun oksalla. Video: K. Peltoniemi.

Kevätlinturetkeläiset pääsivät ihailemaan kolmea pienintä poikasta. Ne pitelivät kynsillään tiukasti oksasta ja katsoa napittivat pyöreillä silmillään hellyttävästi kuin miettien, keitä kummalliset kaksijalkaiset otukset mahtoivat olla.

Pian nekin lähtevät ja lentelevät puusta toiseen. Syksyllä ne näyttävät jo aikuisilta linnuilta - toivottavasti ne saavat jatkaa turvallista eloaan. - P. P.

Copyright: teksti: P. P. & kuvat: K. Peltoniemi.

Metsä kukkii keväisin

Monet metsän kasvit kukkivat jo aikaisin keväällä, koska silloin lehtipuut eivät vielä varjosta niitä lehdillään. Metsäkasvien kukkien yleisin väri on valkoinen, jotta pölyttäjähyönteiset löytävät ne hämärässä helpommin.

  Ketunleipä. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Monet metsän kasvit lisääntyvät paremmin maavartensa kuin siemeniensä avulla: maavarsi on maan sisällä ja sen on helpompi puskea itsensä alhaalta päin maan ja sammalen läpi kuin siemenestä itäneen taimen ylhäältä päin.

Oravanmarja. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Lehtojen ja lehtomaisten kankaiden kasveja ovat ketunleipä, oravanmarja, kielo ja metsäorvokki. Lehtomaisissa kangasmetsissä kasvavat myös valko- ja sinivuokko. Metsätähti kasvaa kuusivaltaisissa tuoreissa kangasmetsissä, metsäkurjenpolvi taas niityillä ja rehevissä metsissä.

Metsäorvokki. Kuva: P. Peltoniemi.

Alkukesän kukkia näistä ovat kielo ja metsätähti. Keskikesällä kukkii metsäkurjenpolvi. Muut ovat aiempia ja kukkivat keväällä. - Koonnut P. P. tehtävien ja ryhmätyötehtävien pohjalta.

Metsätähti. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Ahma on Suomen harvinaisin suurpeto

Ahma on uhanalainen eläin, sillä sitä on metsästetty aiemmin paljon. Suomessa sitä on arviolta vain noin 125 yksilöä. Se on harvinaisin ja pienin suurpetomme, ja painaa 10-20 kg.

Ahmanaaras synnyttää lopputalvesta tammi-helmikuussa 2-3 poikasta monihaaraiseen pesäonkaloon. Naaras huolehtii poikasista puoli vuotta, uroksen tehtäviin se ei kuulu.

Ahma (Gulo gulo) Ähtärin eläinpuistossa. Kuva: K. Peltoniemi.

Ahma on yksinäinen ja kulkee pitkiä matkoja. Se saalistaa öisin, monen kymmenen kilometrin säteellä. Se syö haaskoja, lintuja, jäniksiä, pikkunisäkkäitä ja poroja ja valitsee niistä usein sairaan yksilön.

Paksun turkin ja suurten ja leveiden tassujen ansiosta ahma pärjää hyvin kylmällä. Sen tassunjäljissä näkyvät myös kynnet. - K. P.

Ilves vaanii saalistaan

Ilves on kooltaan 8-25 kg. Se on Suomen yleisin suurpeto.

Ilveksen parhaat aistit ovat näkö ja kuulo. Se saalistaa vaanimalla ja tarkkailee ensin pitkään odottaen sopivaa tilaisuutta. Sitten se loikkaa jopa kahdeksan metrin pituisella loikalla saaliin kimppuun. Ilveksen reviiri on suuri, ja öisin se saattaa käydä jopa parinkymmenen kilometrin päässä saalistamassa.

Ilves (Lynx lynx). Piirros: K. Peltoniemi.

Saalis on useimmiten jänis, kettu, orava, lintu tai jokin jyrsijä. Ilves syö myös poroja, valkohäntäkauriita tai lampaita. Se syö harvoin haaskoja.

Ilveksen jäljet eroavat suden jäljistä siinä, että ilves pitää kyntensä piilossa.

Ilveksen pesä on kivilouhikossa, ja sinne se synnyttää toukokuun paikkeilla 1-3 poikasta. Poikaset seuraavat naarasta noin vuoden ja oppivat siltä miten saalistetaan. - K. P.

Susi on laumaeläin

Susia on Suomessa noin 150, mutta se on yhä uhanalainen laji ja rauhoitettu poronhoitoalueen ulkopuolella.

Kooltaan susi on noin 25-50 kg. Sen parhaat aistit ovat haju- ja kuuloaisti. Sudella on reviiri, jonka se merkitsee virtsallaan, eikä se päästä sinne muita susia.

Susia (Canis lupus) Ähtärin eläinpuistossa. Kuva: K. Peltoniemi.

Susi on laumaeläin. Laumassa on yleensä noin kymmenen sutta, ja johtajaparina on kaksi vanhinta sutta. Ensimmäisen suden takana tulevat astuvat ensimmäisen jalanjälkiin, ja säästävät näin voimiaan.

Sudet saalistavat yhdessä ja jakavat saaliin keskenään. Ne vievät myös pesässä odottaville emolle ja poikasille osan saaliista. Useimmiten ne syövät hirviä ja poroja, yksinäiset sudet myös majavia, jäniksiä, myyriä ja jopa ilveksiä.

Susinaaras synnyttää 2-6 pentua hiekkarinteessä olevaan luolaan, ja koko lauma huolehtii niistä. Jo puolivuotiana ne alkavat osallistua saalistamiseen. Myöhemmin poikaset joko perustavat oman lauman, jäävät alkuperäiseen laumaansa tai perustavat oman lauman. - K. P.

Karhu on metsän kuningas

Karhu on Suomen kansalliseläin. Se viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, kaukana ihmisistä. Merkkejä karhun oleskelusta alueella ovat:

• tongittu muurahaispesä
• kaadettu puu
• haaska
• jalanjäljet

Karhu on nopea ja voi juosta jopa 60 km/h. Se on suurin suurpeto Suomessa ja kooltaan 100-250 kg.

Karhu synnyttää 2-3 pentua talviunen aikana, mutta ei välttämättä joka vuosi. Syntyessään ne ovat vain koiranpennun kokoisia ja emo huolehtii niistä 1,5 vuotta. Se ottaa myös edellisvuoden poikaset mukaansa talvipesään.

Kiipeilijäkarhu. Kuva: K. Peltoniemi.

Karhun parhaat aistit ovat haju- ja kuuloaisti.

Karhu on kaikkiruokainen, se syö muurahaisia ja niiden toukkia. Se voi syödä myös kauraa, hunajaa ja vahingossa pari mehiläistäkin. Lisäksi sen ravintoa ovat  hirvet, porot, haaskat ja marjat. - K. P.

Ei ihmisten "herkkuja" eläimille. Kuva: K. Peltoniemi.

Lintulaudan elämää

Pikkulinnut kasvattavat rasvavarastoaan ennen talven tuloa selviytyäkseen kylmän kauden pakkasista. Niiden talviruokinta kannattaakin aloittaa maan jäätyessä tai viimeistään sen peittyessä lumeen. Ruokintaa pitää jatkaa kevääseen, kunnes maa on paljas ja sula.

Suomen lintulajeista yli neljäsosa eli noin 70 lajia jää tänne talvehtimaan. Ruokintapaikalla voi vierailla esimerkiksi närhiä, urpiaisia tai tänä syksynä paljon tavattuja pähkinänakkeleita. Myös orava on lintulautojen yleinen vieras.

Lintulaudan elämää. Video: K. Peltoniemi.

Luontokerho aloitti lintujen talviruokinnan tänä vuonna varhain tarjoamalla niille maapähkinöitä, auringonkukansiemeniä, siemenseoksia ja rasvasiemenseospalloja. Lintulaudan vilsketta pääsee katsomaan yllä olevasta videosta. Video puukiipijästä oli valitettavasti liian suuri blogiin lisättäväksi.

Eri lajien lempiruuat vaihtelevat hiukan:

• tiaiset: auringonkukansiemen, maapähkinä (murskattuna), rasva ja tali sekä rasvasiemenseospallot ja -pötköt
• punatulkku, viherpeippo, peippo, järripeippo, nokkavarpunen, tikli ja urpiainen: auringonkukansiemen, maapähkinä (murskattuna)
• keltasirkku: kaura, auringonkukansiemen (kuorettomana), hirssi
• varpunen ja pikkuvarpunen: auringonkukansiemen, maapähkinä (murskattuna), kaura, hirssi, rasvasiemenseospallot ja pötköt
• mustarastas: auringonkukansiemen, maapähkinä (murskattuna), rasva ja tali, hedelmät ja marjat
• kuukkeli, närhi, varis ja harakka: auringonkukansiemen, maapähkinä, rasva ja tali
• tikat: erityisesti rasva

Lisää tietoja lintujen ruokinnasta löytyy aiemmasta postauksesta. - P. P.

Jätteiden kierrätystä

Fysiikka-kemian harjoitustyönä käytiin muutamassa ekopisteessä ja jäteasemalla. Ekopisteitä kutsuttiin oppikirjassa hyötyjäte- tai kierrätyspisteiksi. Niitä löytyy lähikylän lisäksi muun muassa keskustan kauppojen parkkipaikoilta ja jäähallilta.

Ekopisteeseen voi viedä seuraavia:
- paperia, kaikkea mitä posti laatikkoon kantaa,
- lasia ja
- metallia, siis pienmetallia ja alumiinivuokia.

Lisäksi joihinkin ekopisteisiin voi viedä
- kartonkia ja
- muovipusseja.

Omaan kodin jäteastiaan kertyykin lähinnä vain pakkausmateriaalia - koska niitä ei lähinnä olevassa ekopisteessä kerätä - mutta kuitenkin melko vähän. Komposti on korvannut biojäteastian tarpeen jo vuosikymmeniä, joten oppikirjan antama tieto tuntuu kovin yksipuoliselta.

Kierrätys: komposti, kodin jäteastia, ekopiste ja jäteasema. Kollaasi: K. Peltoniemi.

Ongelmajätteitä ovat esimerkiksi paristot ja loisteputket. Paristoja kerätään kauppojen eteisissä ja esimerkiksi kylän ekopisteessä punaiseen ison pariston näköiseen muoviastiaan.

Ongelmajätteet kuuluvat muuten jäteasemalle eli paristot, loisteputket ja energiansäästölamput, maalit, liimat ja rakennusjätteet sekä tiili- ja betonijäte, kuten posliini viedään jäteasemalle. Sinne vietiin myös rikkinäisiä sähkö- ja elektroniikkalaitteita. Niitä kutsutaan lyhenteellä SER.

Oppikirjassa puhuttiin myös kaatopaikoista, mutta kirjan tieto on vanhentunutta, sillä on päätetty, että loputkin kaatopaikat suljetaan. Muutenkin vanhentuneen oppikirjan tietoja täydennettiin Etapin ja jäteaseman antamalla ajantasaisella tiedolla. - P. P. vihkoon tehtyjen muistiinpanojen pohjalta.

Metsäjäniksen elämää

Biologian harjoitustyönä tutustuttiin metsäjänikseen. Kuvissa tosin kotoinen kaniini ja villi rusakko.

Kani ja rusakko. Kuva: P. P.

Metsäjänis syö näitä: Heinät, ruohot, lehtipuiden lehdet ja sienet. Talvella se tyytyy mustikan ja puolukan varpuihin sekä puiden oksiin ja kuoreen.

Poikanen: Naaras saa kevät-kesän aikana useimmiten kaksi poikuetta. Molemmissa on 3-5 poikasta. Emo vie jokaisen omaan suojapaikkaansa ja käy niissä vain imettämässä. Muutaman viikon ikäisinä poikaset loikkivat omille teilleen ja lisääntyvät jo seuraavana kevät-kesänä.

Copyright: teksti: K. Peltoniemi & kuvat: P. P.

Onko ketun ruoka lyhythäntäinen, pitkähäntäinen vai hännätön?

Biologian harjoitustyönä luontokerhossa pohdittiin sitä, mitä yhteyttäminen eli fotosynteesi tarkoittaa. Lisäksi mietittiin symbioosia eli yhteiselämää.

- Yhteyttämisessä aurinko antaa puulle valoa ja lämpöä. Puun viherhiukkaset tekevät happea ja sokeria. Ne saavat ensin ilmasta hiilidioksidia ja maasta vettä ja ravinteita.

- Symbioosi tarkoittaa sitä, että puu antaa sienelle sokeria. Sieni ottaa maasta vettä ja ravinteita ja antaa niitä myös puulle.

- Kun hiiri syö kasveja, se saa mahaansa myös viherhiukkasia. Kettu on petoeläin ja haluaisi hiiren mahaansa... Jänis syö pensaiden lehtiä ja oksia. Kettu haluaisi myös sen... Ilman viherhiukkasten työtä ketun pitäisi syödä pelkkiä sieniä, joilla ei ole viherhiukkasia.

Copyright: teksti: K. Peltoniemi & kuva: P. P.

Soita ja puroja

Syksyn patikointiretket eivät tänä vuonna suuntautuneet soille, mutta biologian harjoitustyönä mietittiin kuitenkin erilaisia elinympäristöjä ja sitä, millaisia soita ja suotyyppejä Suomessa on.

Suot ovat karuja kasvupaikkoja. Suunnilleen puolet Suomen soista on rämeitä. Niillä kasvaa kitukasvuisia mäntyjä ja vaivaiskoivuja. Lisäksi niillä kasvaa varpuja, kuten suopursua, kanervaa, juolukkaa ja variksenmarjaa ja paksuna kerroksena rahkasammalta. Soilta kerätään karpaloita ja lakkoja tai hilloja tai suomuuraimia.

Puro Pässilässä. Kuva: P. P.

Korvet ovat metsäisiä soita: hämäriä ja kosteita kuusikoita. Niillä kasvaa vähän myös koivuja, mutta muuten kuusimetsän lajeja ja karhunsammalta.

Nevat taas ovat hyvin vetisiä, puuttomia soita. Alinna kasvaa rahkasammalta ja sen päällä heinäntapaisia saroja ja tupasvillaa.

Soiden eläinmaailma on usein rikas. Hirvet, metsäpeurat ja porot ovat soilla paremmin turvassa pedoilta kuin tiheässä metsässä. Soiden tärkeimpiä lintuja ovat kahlaajat ja vesilinnut, kurjet ja joutsenet.

Puron solinaa. Video: K. Peltoniemi.

Patikkaretkellä Jurvan Pässilänvuorella reitin varrelle mahtui myös vetisiä kohtia, mutta lähinnä alinkojen ja puron muodossa. Teuvan Pappilankankaan iltalenkki tehtiin kosteassa säässä, mutta soilla sielläkään ei liikuttu. Yllä videokuvaa pikku purosta. - P. P.

Käpytikan tutkimusretki

Suomessa tavataan yleisesti käpytikkaa (Dendrocopos major) ja palokärkeä (Dryocopus martius) sekä melko yleisesti pohjantikkaa (Picoides tridactylus). Hieman harvinaisempana tavataan pikkutikkaa (Dendrocopos minor) ja satunnaislajina vihertikkaa (Picus viridis) sekä valkoselkätikkaa (Dendrocopos leucotos).

Tikat syövät kesällä hyönteisiä ja kävyn siemeniä, talvella talia.

Tikkojen reviiri on pesimistä varten varattu alue, jota koiras puolustaa. Tikkanaaras munii yleensä 1-3 munaa, ja molemmat tikat hautovat niitä vuorotellen.

Käpytikan tutkimusretki. Video: K. Peltoniemi.

Tikat ovat kolopesijöitä. Molemmat tikat hakkaavat pesäkoloa, joskus lahopuuhun ja joskus vielä elävään puuhun. Videolla käpytikka tutkii linnunpönttöä. Aikookohan se muuttaa sinne pesimään? - K. P.

Kurkien syysmuutto

Kurjet pesivät vesistöjen lähellä. Ne syövät marjoja, kaloja, sammakoita, jopa jyrsijöitä sekä viljaa. Ne ryhtyvät varsinaiseen pesintään vasta 4-6-vuotiaina ja saavat useimmiten vain yhden tai kaksi poikasta.

Suomen ja Euroopan vanhin kurki on ollut noin 17-vuotias. Kurjet ovat useimmiten 95-120 senttimetrin pituisia, ja siipien kärkiväli on parhaimmillaan noin 2 metriä.

Kurkien syysmuutto. Video: K. Peltoniemi.

Kurjet sattuivat lentämään yli syysmuutollaan juuri sopivaan aikaan, joten ne pääsivät yllä olevalle videolle. - K. P.