Luontokerho perinteisellä pöllöretkellä

Luontokerho pääsi tänäkin keväänä pöllöretkelle. Askelet suunnattiin Teuvan puolella sijaitsevan helmipöllön pesälle. Retki kuului Kauhajoen kansalaisopiston kevätlinturetkiin, luontokerholaisille retki oli myös osa Lasten lintuviikkoa.

Helmipöllö on Suomen yleisin pöllö. Se pesii lähes koko maassa metsä-Lappiin asti, mutta viime vuosina sen kanta on vähentynyt Suomen eteläosista vanhojen metsien vähenemisen ja ihmisen aiheuttaman elinympäristöjen kapenemisen myötä. Helmipöllö myös talvehtii Suomessa, mutta vaeltaa elo-syyskuussa ravinnon perässä pitkin rannikkoa.

Varpuspöllön jälkeen helmipöllö on pöllöistämme toiseksi pienin, noin 22-26 cm:n korkuinen. Sen siipien kärkiväli on noin 50-62 cm. Helmipöllöllä on vaaleat kasvot ja harmaanruskea, vaaleatäpläinen selkäpuoli. Sen poikaset ovat aluksi suklaanruskeita ja täplättömiä.

Helmipöllön (Aegolius funereus) poikaset. Kuva: K. Peltoniemi.

Helmipöllön poikaset rengastetaan viimeistään noin kolmiviikkoisina, sillä tätä vanhemmat poikaset ovat lähes lentokykyisiä ja nappaavat hanakasti kynsillään rengastajan hanskaan. Pian ne myös jättävät pesän, vaikka emot vielä ruokkivatkin puun oksilla kököttäviä poikasia.

Pöllöretken helmipöllön pöntössä oli alunperin ollut viisi munaa. Osa poikasista oli kuitenkin jo ehtinyt lähteä pesästään.

Helmipöllön poikaset puun oksalla. Video: K. Peltoniemi.

Kevätlinturetkeläiset pääsivät ihailemaan kolmea pienintä poikasta. Ne pitelivät kynsillään tiukasti oksasta ja katsoa napittivat pyöreillä silmillään hellyttävästi kuin miettien, keitä kummalliset kaksijalkaiset otukset mahtoivat olla.

Pian nekin lähtevät ja lentelevät puusta toiseen. Syksyllä ne näyttävät jo aikuisilta linnuilta - toivottavasti ne saavat jatkaa turvallista eloaan. - P. P.

Copyright: teksti: P. P. & kuvat: K. Peltoniemi.

Metsä kukkii keväisin

Monet metsän kasvit kukkivat jo aikaisin keväällä, koska silloin lehtipuut eivät vielä varjosta niitä lehdillään. Metsäkasvien kukkien yleisin väri on valkoinen, jotta pölyttäjähyönteiset löytävät ne hämärässä helpommin.

  Ketunleipä. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Monet metsän kasvit lisääntyvät paremmin maavartensa kuin siemeniensä avulla: maavarsi on maan sisällä ja sen on helpompi puskea itsensä alhaalta päin maan ja sammalen läpi kuin siemenestä itäneen taimen ylhäältä päin.

Oravanmarja. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Lehtojen ja lehtomaisten kankaiden kasveja ovat ketunleipä, oravanmarja, kielo ja metsäorvokki. Lehtomaisissa kangasmetsissä kasvavat myös valko- ja sinivuokko. Metsätähti kasvaa kuusivaltaisissa tuoreissa kangasmetsissä, metsäkurjenpolvi taas niityillä ja rehevissä metsissä.

Metsäorvokki. Kuva: P. Peltoniemi.

Alkukesän kukkia näistä ovat kielo ja metsätähti. Keskikesällä kukkii metsäkurjenpolvi. Muut ovat aiempia ja kukkivat keväällä. - Koonnut P. P. tehtävien ja ryhmätyötehtävien pohjalta.

Metsätähti. Kuvat: K. & P. Peltoniemi.

Ahma on Suomen harvinaisin suurpeto

Ahma on uhanalainen eläin, sillä sitä on metsästetty aiemmin paljon. Suomessa sitä on arviolta vain noin 125 yksilöä. Se on harvinaisin ja pienin suurpetomme, ja painaa 10-20 kg.

Ahmanaaras synnyttää lopputalvesta tammi-helmikuussa 2-3 poikasta monihaaraiseen pesäonkaloon. Naaras huolehtii poikasista puoli vuotta, uroksen tehtäviin se ei kuulu.

Ahma (Gulo gulo) Ähtärin eläinpuistossa. Kuva: K. Peltoniemi.

Ahma on yksinäinen ja kulkee pitkiä matkoja. Se saalistaa öisin, monen kymmenen kilometrin säteellä. Se syö haaskoja, lintuja, jäniksiä, pikkunisäkkäitä ja poroja ja valitsee niistä usein sairaan yksilön.

Paksun turkin ja suurten ja leveiden tassujen ansiosta ahma pärjää hyvin kylmällä. Sen tassunjäljissä näkyvät myös kynnet. - K. P.

Ilves vaanii saalistaan

Ilves on kooltaan 8-25 kg. Se on Suomen yleisin suurpeto.

Ilveksen parhaat aistit ovat näkö ja kuulo. Se saalistaa vaanimalla ja tarkkailee ensin pitkään odottaen sopivaa tilaisuutta. Sitten se loikkaa jopa kahdeksan metrin pituisella loikalla saaliin kimppuun. Ilveksen reviiri on suuri, ja öisin se saattaa käydä jopa parinkymmenen kilometrin päässä saalistamassa.

Ilves (Lynx lynx). Piirros: K. Peltoniemi.

Saalis on useimmiten jänis, kettu, orava, lintu tai jokin jyrsijä. Ilves syö myös poroja, valkohäntäkauriita tai lampaita. Se syö harvoin haaskoja.

Ilveksen jäljet eroavat suden jäljistä siinä, että ilves pitää kyntensä piilossa.

Ilveksen pesä on kivilouhikossa, ja sinne se synnyttää toukokuun paikkeilla 1-3 poikasta. Poikaset seuraavat naarasta noin vuoden ja oppivat siltä miten saalistetaan. - K. P.

Susi on laumaeläin

Susia on Suomessa noin 150, mutta se on yhä uhanalainen laji ja rauhoitettu poronhoitoalueen ulkopuolella.

Kooltaan susi on noin 25-50 kg. Sen parhaat aistit ovat haju- ja kuuloaisti. Sudella on reviiri, jonka se merkitsee virtsallaan, eikä se päästä sinne muita susia.

Susia (Canis lupus) Ähtärin eläinpuistossa. Kuva: K. Peltoniemi.

Susi on laumaeläin. Laumassa on yleensä noin kymmenen sutta, ja johtajaparina on kaksi vanhinta sutta. Ensimmäisen suden takana tulevat astuvat ensimmäisen jalanjälkiin, ja säästävät näin voimiaan.

Sudet saalistavat yhdessä ja jakavat saaliin keskenään. Ne vievät myös pesässä odottaville emolle ja poikasille osan saaliista. Useimmiten ne syövät hirviä ja poroja, yksinäiset sudet myös majavia, jäniksiä, myyriä ja jopa ilveksiä.

Susinaaras synnyttää 2-6 pentua hiekkarinteessä olevaan luolaan, ja koko lauma huolehtii niistä. Jo puolivuotiana ne alkavat osallistua saalistamiseen. Myöhemmin poikaset joko perustavat oman lauman, jäävät alkuperäiseen laumaansa tai perustavat oman lauman. - K. P.

Karhu on metsän kuningas

Karhu on Suomen kansalliseläin. Se viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, kaukana ihmisistä. Merkkejä karhun oleskelusta alueella ovat:

• tongittu muurahaispesä
• kaadettu puu
• haaska
• jalanjäljet

Karhu on nopea ja voi juosta jopa 60 km/h. Se on suurin suurpeto Suomessa ja kooltaan 100-250 kg.

Karhu synnyttää 2-3 pentua talviunen aikana, mutta ei välttämättä joka vuosi. Syntyessään ne ovat vain koiranpennun kokoisia ja emo huolehtii niistä 1,5 vuotta. Se ottaa myös edellisvuoden poikaset mukaansa talvipesään.

Kiipeilijäkarhu. Kuva: K. Peltoniemi.

Karhun parhaat aistit ovat haju- ja kuuloaisti.

Karhu on kaikkiruokainen, se syö muurahaisia ja niiden toukkia. Se voi syödä myös kauraa, hunajaa ja vahingossa pari mehiläistäkin. Lisäksi sen ravintoa ovat  hirvet, porot, haaskat ja marjat. - K. P.

Ei ihmisten "herkkuja" eläimille. Kuva: K. Peltoniemi.

Käpytikan tutkimusretki

Suomessa tavataan yleisesti käpytikkaa (Dendrocopos major) ja palokärkeä (Dryocopus martius) sekä melko yleisesti pohjantikkaa (Picoides tridactylus). Hieman harvinaisempana tavataan pikkutikkaa (Dendrocopos minor) ja satunnaislajina vihertikkaa (Picus viridis) sekä valkoselkätikkaa (Dendrocopos leucotos).

Tikat syövät kesällä hyönteisiä ja kävyn siemeniä, talvella talia.

Tikkojen reviiri on pesimistä varten varattu alue, jota koiras puolustaa. Tikkanaaras munii yleensä 1-3 munaa, ja molemmat tikat hautovat niitä vuorotellen.

Käpytikan tutkimusretki. Video: K. Peltoniemi.

Tikat ovat kolopesijöitä. Molemmat tikat hakkaavat pesäkoloa, joskus lahopuuhun ja joskus vielä elävään puuhun. Videolla käpytikka tutkii linnunpönttöä. Aikookohan se muuttaa sinne pesimään? - K. P.